Elämä tarjoilee tilanteet joiden kautta voi tunnistaa sen, mitä ei vielä ole tunnistanut itsestään.
Tämä ei ole mikään uusi aihe, mutta kun kolautetaan pesäpallomailalla takaraivoon, niin se menee tajuntaan paremmin. Ensin sattuu, vituttaa, saa päässään kaaoksen aikaiseksi, mutta lopulta on nöyrryttävä toteamaan, että asia on juuri näin. Siksi tarvitsemme toisia ihmisiä peilaamaan omia jumittavia tunteitamme. Ei ole helppo rooli peilaajallakaan sillä harvoin sitä aluksi tunnistaa avuksi. Mutta jos tietää miten peilaus toimii ja ymmärtää, että jokainen sielu on täällä auttamassa toisiaan vaikka tilanne näyttäisi ja kuulostaisi miltä. On helpompi ottaa nöyrästi vastaan ja tietää, että jos ei heti niin myöhemmin kyllä ymmärtää avun laadun.
Olen tiennyt, että vastuu teeman ympärillä on ollut paljon purettavaa. Olenhan kantanut tai pikemminkin ottanut vastuun itselleni jo pienestä lapsesta saakka, tuon pienen lapsen ymmärryksellä. Vastuita, jotka eivät ole kuuluneet minulle eivätkä edes ole olleet totta. Näin meistä jokainen on rakentanut omat virheelliset käsityksemme itsestä ja omasta arvosta. Käsityksen siitä kuka tai millainen olen.
Oma elämäni on pitänyt huolen koko matkan ajan, että muistaisin mitä olen tänne tullut tekemään. Olen ottanut ja minulle on kaadettu vastuita myös sellaisista asioista, jotka eivät ole itselleni kuuluneet.
Tästä kaikesta huolimatta tuon sanan `vastuu` käsitys on jäänyt vajaaksi ja eräässä vaiheessa jopa toivonut voivansa piilottaa sen kokonaan. Se on pitänyt sisällään jo paljon, mutta silti se pieni haavoittunut lapsi on laskenut vastuun ulkopuolelle asioita alitajuntaan, jotka ovat estäneet toimimasta kokonaisvaltaisesti vastuullisesti.
Vastuu alkaa itsestä. On otettava vastuu omasta elämästä, omista ajatuksista, omista valinnoista, omista tekemisistä, omista olosuhteistaan, omasta perheestä, kaikista joihin elämässään törmää ja lopulta koko maailmasta. Ei ole ketään muita. Ei ole ketään, joka tulisi pelastamaan, vaikka jokin pieni ääni jossain sisällä niin kovasti sitä toivoisikin.
Aikuiseksi kasvaminen on ymmärtämistä, että ei ole enää tuo pieni lapsi vaan on astuttava ulos aikuisten maailmaan. Vastuu on osa sitä.
Me tarvitsemme toisiamme. Yksin jokainen on heikko ja erillinen. Siksi meidän tulee oppia myös pyytämään ja vastaanottamaan apua vaikka se ei aina tulisikaan juuri siinä muodossa kuin haluaisimme. Ei niin, että joku tekee puolestamme asiat, vaan ottamalla vastaan vinkkejä heiltä, jotka asian ovat jo ymmärtäneet. Silti on aina muistettava tarkistaa itsensä kautta, että toimiiko asia juuri siten omalla kohdallamme.
Meillä on jokaisella oma polkumme kuljettavana ja oma historiamme voitettavana. Siksi se, mikä toimi toiselle ei välttämättä toimi omalla kohdalla. Silti asian ytimen voi poimia ja toteuttaa sitten omalla tavallaan. Pääasia on tunnistaa ja toimia.
Luotamme monesti liikaa päähämme ja rationaaliseen ajatteluun, jonka avulla saamme asiat vaan entistä enemmän solmuun. Ajatus on vain ajatus johon uskomme. Kannattaa valita huolella mihin omista ajatuksistaan uskoo. Ne on kyseenalaistettava ensimmäisenä ja perusteltava huolella onko asia todella niin.
Maailmankaikkeus on huomattavasti viisaampi kuin mitä ajattelumme voi koskaan tuottaa. Siksi myös luottamus elämän ohjaukseen ja epäilyksetön usko ovat kaikkein tärkeimmät ohjaajat. Ensimmäinen askel on kuitenkin otettava itse. Sen jälkeen tietä ohjataan aivan varmasti, jos vaan pysymme tarkkana kuuntelemalla sydäntämme ja tekemällä valinnat sen pohjalta.
Oma tahto tulee erottaa luojan tahdosta. Oman tahdon avulla puskemme elämää eteenpäin, kuten luulemme meille olevan parasta, mutta todellisuudessa meillä ei ole aavistustakaan, mikä on parastamme.
Tulee asettaa tavoite. Vastata kysymykseen: Mitä minä haluan? ja sen jälkeen ottaa ensimmäinen askel johonkin suuntaan, määrittelemättä miten tai koska toiveemme toteutuu. Jos jään miettimään, että miten ikinä jokin olisi mahdollista, pilaamme jo koko etenemisen. Estämme sen, minne meitä muutoin ohjattaisi.
Ihminen tekee itsensä niin pieneksi kuvittelemalla, että meillä on mahdollisuudet vain vallitsevien olosuhteidemme mukaisiin saavutuksiin. Näyttäisi siltä, että toisilla suuremmat ja toisilla pienemmät. Tämä ei ole kuin uskomus josta tulee vapautua. Se ei todellakaan ole helppoa. Tätä elämän oppikoulua ei ole tehty helpoksi. Sekin on tarkoituksenmukaista, mutta jokaisella on mahdollisuus jos tahto, päätös ja sydämen ohjaus saa opastaa.
Valtaosalla on lapsuuden kokemuksista muodostunut jonkin asteinen arvottomuus kaikkien kuorikerroksien alla piilossa ja juuri sieltä käsin luomme sen mitä nyt näyttää olevan. Se on hankalaa kaivaa esiin, mutta on tutkittava jokainen sisältä kumpuava tunne, joka sitä peittää ja läpäistävä ne. Toisilla se tapahtuu nopeammin vaikkapa jonkin riittävän järkyttävän elämänkokemuksen myötä. Tulee niin sanottu nopea herätys elämään, mutta toiset joutuvat rämpimään pidemmän tien. Ei kannata silti luovuttaa sillä se on kaikkien saavutettavissa jos on valmis tekemään kaiken sen sisäisen työn minkä se vaatii.
Välillä jää jumiin tietynlaisiin asioihin ja ne lamauttavat. Tuntuu ettei ulospääsyä löydä vaikka kuinka etsii.
Lopulta kyse on vain päätöksestä. Päättää tehdä jotain vaikka vastaukset eivät vielä olisikaan valmiina.
Päättää ylittää tunteet, vaikka ne olisivat kuinka vaikeita ja tuskallisia. Jos jää uhriksi niin pysyy myös uhrina.
Puhun tästä sillä juuri tämä todellisuudessa matala sentin korkuinen kynnys on mielen tasolla ollut kivitalon korkuinen muuri, jota ei ole pystynyt ylittämään. Pari mielen tason dynamiittipötköä auttaa kuitenkin asiaan ja onneksi elämässä on muita ihmisiä, jotka lopulta tulevat asentamaan nuo dynamiitit jos ei itse kykene. Tämä ei tapahdu mitenkään hellävaraisesti, vaan tykittämällä suoraan ytimeen. Näitä ystäviä ja auttajia arvostan eniten. Rehellisyys pään silittelyn sijaan on todellista apua.
Ketään ei auta se, että näkee ystävänsä jumissa syvässä montussa ja hyppää itse sinne seuraksi.
On heitettävä köysi ja sanottava, että mikset kiipeä sieltä ylös. Nyt heti!
Tätä kuvaa hyvin kertomus vangeista, jotka olivat teljettynä lähes koko elämänsä pimeään kalliovankilaan ja eräänä päivänä ovet avattiin ja heille sanottiin, että nyt olette vapaita, saatte lähteä. Kukaan ei lähtenyt sillä heille pelottavampaa oli tuo valoa täynnä oleva uusi vapaus, kuin se vanha jo tuttu pimeydessä kärsimys.
Näin mielemme toimii. Pidämme mieluummin kiinni tutusta ja turvallisesta, vaikka se olisikin kärsimystä, kuin luopuisimme siitä jonkin täysin tuntemattoman vuoksi vaikka uusi olisikin tuhat kertaisesti parempaa.
Olen tehnyt näitä ylityksiä jo satoja kertoja, mutta aina tarjoillaan uusia. Nyt joudun jälleen hyppäämään tuntemattomaan hyvin monella osa-alueella enkä todellakaan tiedä vielä miten, mutta se on tehtävä.
Mikään asia ei ole liian suuri toteutettavaksi, kun ei laske epäilyä ja epäuskoa suunnittelun sekaan. Lisäksi on kuljettava pelkoa kohti ja sen läpi. Vasta silloin voi todistaa, ettei pelko ole lainkaan todellinen.
Askel on otettava NYT!
Kiitos inspiraatioon tästä kirjoituksesta uudelle ystävälleni, jolle olen antanut nimen Hesus ennen kuin tiesin, että nimi olikin sopivampi kuin olin osannut kuvitellakaan. Nykypäivän Hesus käyttää rakkauden lisäksi dynamiittia ja pesäpallomailaa.
Opettelen siis sitä mistä itse puhun ja mitä itse valmennan. Parhaiten oppii lopulta itseltään, mutta apua tarvitaan aina. Pahinta on jättäytyä yksin. Maailma on täynnä heitä, jotka haluavat auttaa jos vaan kysyy.
~Mila Boström~
Jaa:
Seuraa:
