Henkisyyden yhteydessä puhutaan usein, että mitä korkeammalla värähtelet, sen enemmän rakkaudellinen olet. Ilo, onni ja rakkaus määritetään henkisyydessä korkeammalle kuin muut matalammalla värähtelevät taajuudet. Miten tällainen käsitys ja määritysmenetelmä on syntynyt?
Tässä elämänkokemuksessa aivan kaikki on energiaa ja sen värähtelyä eri taajuuksissa. Juuri nuo värähtelytaajuudet pitävät energian liikettä yllä. Koskaan ei ole täysin pysähtynyttä. Kaikkia taajuuksia siis tarvitaan kokonaisuuden näkökulmasta.
Näitä värähtelytaajuuksia käytetään hyväksi jo valtavassa määrässä tietotekniikkaa sekä muuta elämäämme helpottavaa kommunikointia. Värähtelytaajuuksia hyödynnetään tarkoitukseen sopivilla taajuuksilla.
Tekeekö tämä eri taajuuksista toisiaan parempia tai huonompia, kun ne tuodaan rinnakkain?
Ei. Ne ovat vain eri taajuuksia, mutta eivät asetettavissa paremmuusjärjestykseen.
Eri taajuuksia käyttäen meillä on mahdollisuus valita radiosta tai televisiosta eri kanavia siten, etteivät lähetykset saavu meille yhtenä sekamelskana. Eri kanava eli eri taajuus, mutta värähtelyllä ei ole muuta arvomerkitystä. Emme ajattele, että 96,2 on kyllä selkeästi energia syöpömpi taajuus kuin vaikkapa 109,8.
Mikä saa meidät sitten asettamaan arvojärjestykseen omat tunnepohjaiset värähtelymme?
Mikä saa meidät määrittämään jonkinlaisen käyttäytymisen tai tunnetilan toistaan rakastavammaksi?
Kyseessä on uskomuksemme ja niiden kautta opitut määritteet. Nykypäivän henkisyys suosii lähinnä iloa, positiivisuutta tai rakkautta näennäisesti uhkuvaa olemusta. Se ei ole niin tarkkaa, vastaako sisäinen tunne ulkoista rooliamme, kunhan säilytämme ulkoisen kuvan rakkautta tulvivana.
Tällä kaikella ei tosin ole mitään tekemistä todellisen henkisyyden tai niin kutsutun henkisen matkan kanssa.
Olemme oppineet kielen myötä tulkitsemaan kaikkea egolinssien läpi. Toisin sanoin määritämme kaikkea sen pintaymmärryksen avulla, jonka olemme elämämme aikana muilta oppineet ja siihen omat mausteemme lisäämällä. Osaamme tarkkailla näyttääkö joku vihaiselta vai iloiselta, käyttäytyykö hän mielestämme hyvin vai huonosti. Lisäksi määritämme hänen ns. värähtelynsä näiden ulkoisten havaintojen perusteella joko positiiviseksi tai negatiiviseksi. Tämän myötä taasen kuvaan astuu rakkauden määrä ja huonotuulisellahan sitä on todella vähän.
Koska egominä etsii aina omaa etuaan, määrittää hän tietenkin tilanteen omaksi edukseen. En halua menettää “omaa” tilaani tuon toisen vuoksi.
Kuinka hukassa olemmekaan tällaisen uskomusjärjestelmän varassa. Ainoa syy määrittää jokin värähtelytaajuus huonommaksi kuin toinen on se, että emme halua kohdata niitä tunteita joita osassa värähtelytaajuuksia ilmenee. On helppoa sanoa, että joku toinen vetää meitä alas omalla tunnetilallaan sen sijaan, että kysyisimme itseltämme miksi emme kykene kohtaamaan tätä värähtelyä. Miksi haluamme juosta karkuun niitä tunteita ja syytämme muita oman tilamme muutoksesta. On totta, että mennessämme pimeyden läpi, sen jälkeen miellyttävämmät tunteet lisääntyvät, mutta vasta, kun olemme ensin kulkeneet pimeyden läpi. Jos emme tee sitä, jää ilomme pintatunteiksi kuten aina ennenkin ja mikään ei muutu.
Mitä jos tuo toinen henkilö, joka kokee syviä vesiä, onkin rakastavammassa tilassa kuin hän, joka kirmailee ilossa? Mitä jos tuo toinen välittääkin niin paljon enemmän, että on valmis kohtaamaan koko elämän värähtelyskaalan voidakseen parantaa itsensä ja muut. Jospa hänellä onkin vain paljon enemmän rohkeutta ja epäitsekkyyttä niin, että hän on valmis katsomaan sinne, mitä muut juoksevat karkuun?
Mitä jos meidän tulisikin kääntyä juuri hänen puoleensa oppiaksemme jotain?
Ennen kuin asetetaan matalia ja korkeita värähtelytaajuuksia vertaukseksi ihmisen henkiseen kehitystilaan, tulisi oikeasti perehtyä mielen ja tunteiden ymmärtämiseen. Ei niillä ole mitään tekemistä pystysuunnassa päällekkäin aseteltuna. Ne ovat rinnakkain ja niitä soitetaan kuin pianon koskettimia läpi elämän.
Tunteita tuntemaanhan me olemme tänne tulleet ja sitä kautta kokemaan kaikkea aistien tarjoamaa elämysympäristöä.
Onko matalaäänisen laulajan laulu negatiivisempaa kuin korkealta kajauttavan sopraanon sävelet?
Korkeissa taajuuksissa hajoaa helposti lasit. Matala on lempeän hyväilevää.
Kaikki on päinvastoin, miten olemme oppineet asiat tulkitsemaan ja olisi syytä tarkistaa kaikki uskomukset riippumatta siitä, kuinka oikeilta ne itsestä tuntuvat. Lopulta mikään niistä ei oikeasti kuvaa todellisuutta. Todellisuutta ei voi kuin värittää sanoilla, mutta todellisuuden voi kokea sanattomasti.
Suurimmat ja laajimmat sydämet joita olen kohdannut, ovat eläneet hyvin syvissä vesissä ja joskus jopa raivoisissa myrskyissä. He ovat tehneet niin pelkästään siksi, että ovat olleet valmiita siihen. He välittävät niin paljon, että muuntavat myös sitä energiaa, jota valtaosa ei suostu edes kohtaamaan. Kuinka helppoa onkaan tuntea hyviä tunteita ja henkisyyden egoismi on tehnyt epämukavista tunteista tekosyyn juosta niitä karkuun ja jättää pyykit pestäviksi toisille, vedoten omien energioidensa säilyttämiseen.
Kaikki on yhtä ja samaa energiakenttää, jossa kaikki palvelee kokonaisuutta tavalla taikka toisella, joten miten siitä jokin osa voisi varastaa jotain sen itsensä toiselta osalta. Millaista henkistä ajattelua sellainen on?
Jos keräisin ryhmän ihmisiä henkisyyttä pohtimaan, se olisi joukko syvästi tuntevia ihmisiä ja jopa tuskaa kokevia ihmisiä. Syvyys on siellä, missä pimeys uskalletaan kohdata. Päivänvalossa uskaltaa jokainen kulkea.
Uskalla tuntea enemmän, määrittele vähemmän.
~Mila Boström~
Jaa:
Seuraa:
