Minä-käsitys arvoineen on tarinankertoja mielemme eli mielikuvituksemme luoma fiktiivinen hahmo, jonka olemassaolo on rakentunut pelon hallinnan pohjalle. Tämä kuvitteellinen elämän hallitsija hahmo elää pelkästään ajatuksissamme. Sillä ei ole mitään olomuotoa, jonka varaan nimilapun voisi ripustaa. Silti uskomme sen olemassaoloon vakaasti ilman pienintäkään epäilystä.
Sana minä on vain käsitteellinen osoitin suunnasta, jonka kautta erialisia aistimuksia havaitaan. Se on osoitin suuntaan, mikä sanojen avulla ilmaisee kokemista olemassaolosta. Se on kaikille yksilöllistä ja erilaista. Koska kuitenkin uskomme sen olevan muutakin kuin sana ja uskomme erilliseen itseemme, on pelolla valta hallita tätä fiktiivistä hahmoa. Jos todella tietäisimme ja käsittäisimme sen todellisen luonteen, ei peloilla olisi minkäänlaista valtaa elämämme kokemisen suhteen. Vain ”minä” voi pelätä.
Toisaalta se on huvittavaa, että voimme kuvitella sanan voivan tuntea pelkoa. Sillä ”minä” on vain sana, ennen kuin liitämme siihen koko muun elämänkokemisemme sekä tunteemme. Onko vaikkapa sanalla ”talo” samanlaista vaikutusta elämäämme? Identifioidummeko siihen sanaan?
Jos emme niin miksi? Ainoa syy on se, ettemme ole lapsena oppineet luulemaan kokemistamme taloksi vaan olemme oppineet olemaan ”minä”. Tai oikeammin, olemme oppineet, että tämä havainto ja tunne kehosta on yhtä kuin minä. Se ei ole yhtä kuin talo. Todellisuuden kannalta katsottuna, emme kuitenkaan ole yhtään sen enempää minä kuin talokaan. Ne ovat vain sanoja joille on rakentunut käsitteitä.
Nyt astuu kuvaan usko. Ensin opimme sen mitä opetetaan, jonka jälkeen se uskotaan todelliseksi ja siitä tulee vankkumaton uskomus alitajuntamme automaationauhoitukseksi. Sieltä se pyörittää uskomuksiamme ilman, että huomaamme edes tarkistaa ovatko ne totta. Mielikuvitus on hieno kyky tehdä tästä fyysisestä kokemuksesta mahdollisimman monipuolinen ja värikäs, mutta miten ihmeessä erehdyimme uskomaan ajatuksien olevan totta ja vieläpä minun.
Minä siis elää pelon moottorin varassa, vaikka emme sitä huomaisikaan. Pelkopohjaisia tunnevariaatioita on niin paljon, ettemme havaitse suurimman osan tunneskaalaamme edes pohjautuvan pelkoon.
Koska uskomme omiin selityksiimme tunteistamme tutkimatta syvemmin, jää näkemättä, että ne ovat kasaantuneet minä-käsityksemme suojaksi kerroksittain suojaamaan uskomusta jonkin sellaisen olemassaoloa, mitä ei lainkaan ole. Ikävä tunne tuntuu ikävältä joten sen päälle on rakentunut toinen variaatio, jonka olemme mieluummin valmiita kohtaamaan. Näitä kerroksia on monia.
Koska yhteisessä uskomusjärjestelmässämme on opittuna myös arvot kaikelle, niin pelko lasketaan heikkoudeksi ja se tulee pitää visusti piilossa, jotta muut eivät pitäisi meitä heikkoina.
Suora pelon tunteminen on meille kaikkein kauheinta koettavaa. Se on niin voimallinen ja toden tuntuinen, että kelpuutamme mitä tahansa tilalle. Lisäksi olemme valmiita suorittamaan ulkopuolellamme lähes mitä tahansa, mikä pitää pelon tuntemisen loitolla. Pelko on kameleontti, joka luo rooleja joka tilanteeseen ja antaa itseään palvelevia tekosyitä sen välttämiseksi, jotta se ei paljastuisi. Ja uskomme näihin selityksiin.
Mieli saa asian kuin asian palvelemaan itseään ja löytää täysin loogiselta kuulostavan oikeutuksen, että tunnetta voisi välttää.
Esimerkki kerrosten rakentumisesta ja miten ne palvelevat ego-mielemme mukaisesti ja saavat meidät tuntemaan itsemme edes hiukan vahvemmaksi ja paremmaksi.
Pohjimmainen pelko on kuoleman pelko. Se että lakkaisimme kokonaan olemasta. Koska keho jossain vaiheessa tulee tiensä päähän ja muuntautuu kehottomaan muotoon, on tämä hyvä kohta uskoa ja pitää rajallisuutta yllä. Toisaalta täällä kaksinaisuuden maailmassa siihen sisältyy myös samalla elämän pelko, eli ”minä” pelkää totuuden paljastumista sillä se on erityisen minän päätepysäkki.
Ydinpelko antaa ymmärtää, että se on päätepysäkki ja menetämme kaiken ”rakkaan” ja tärkeän mitä meillä on. Näin ajatuksiimme uskomalla luulemme asian olevan, joten pelolla on lähes vankkumaton ote elämästämme.
Miten se sitten piiloutuu niin, ettemme olisi jatkuvasti kasvokkain näiden ydintuntemusten kanssa?
Se luo vaikeammin tunnistettavia variaatioita suojakseen, tunteita, tarpeita ja rooleja.
Riittämättömyyden tunne, arvottomuuden tunne, epäonnistumisen pelko, kateus, ärtymys, viha, kiukku, aggressio, apatia, häpeä, masennus, syyllisyys, uhrius, vääryyden tunne, tarve olla oikeassa, tarve ymmärtää, tarve olla älykäs ja osaava, onnistumisen tarve, suorittamisen tarve, ilon tarve, positiivisuuden tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve, suosion tarve, itsensä korostamisen tarve, vahvalta näyttävän roolin esittäminen, tunteiden piilottaminen, selviytyjän rooli, ylimielinen suhtautuminen, pomottaminen, meriittien esittelyn tarve. Lista on pitkä kuin nälkävuosi.
Kaikki tuntevat näitä, mutta kukaan ei halua näitä paljastaa.
Silloin, kun ihminen on täysin rehellinen itselle ja valmis nöyrtymään egonsa edessä ja tarkkailemaan kaikkea persoonaansa kuuluvaa kysymällä, miksi toimin näin? jonka jälkeen tuntee tarkkaan mikä on todellinen vaikutin kaiken tekemiseen, voi löytää omat riippuvuutensa.
Tunteet peittävät alleen muita tunteita ja paetaksemme tunteitamme rakennamme rooleja joiden avulla niistä selviää. Lisäksi kehitämme toimintoja joiden avulla keräämme arvoa sille minälle, jota ei ole.
Tunnistamattomana tämä kaikki tekee meistä suorittavia robotteja ja elämän uhreja. Luulemme elävämme, mutta koemmekin feikki versiota aidon sijaan.
Pelko kerrostaa tunneverhojaan riippuen yksilöllisestä opistamme ja uskomuksistamme. On kuitenkin seikkoja, jotka näyttäisivät rakentuvan lähes samoin kaikilla.
Pohjalla siis ydinpelkomme jolle ego on ripustanut PÄÄSY EHDOTTOMASTI KIELLETTY kyltin.
Seuraava helpommin siedettävä versio saattaa pitää sisällään mm. ärsytystä, riittämättömyyttä, syyllisyyttä, tuomitsemista, syyllisten osoittamista ja erilaista suorittamista jolla tunnetta saa siirrettyä sivuun.
Seuraava vahvempi suojakerros on viha. Vihan tunne saa jo sanallisesti hyökkäämään ja ulkopuolisetkin saattavat huomata vallitsevan tunteen ihmisessä. Jotkut paljastavat tämän avoimesti ja jopa oikeuttavat vihansa milloin mihinkin kohdistuen. Viha on kuitenkin pelkoa suojaava voimakkaammalta tuntuva tunne.
Vihasta saa jopa aikaan tuntemuksen vahvuudesta. Oikein ymmärrettynä sen voi myös kääntää voimavaraksi, mutta edellyttää sen luonteen ymmärtämisen ja sen, ettei sitä tule koskaan kohdistaa kehenkään toiseen. Sitä tulee käyttää voimavarana ottaa selvää siitä, miten harhamme on rakentunut.
Vahvin pelkoa suojaava tunne on aggressio. Aggressio on jo vaikea hallita ulkopuolisiltakin. Kun se lähtee käsistä, voi henkilöltä odottaa täysin arvaamatonta käytöstä ja se tulee varmasti myös tuntumaan. Se voi johtaa raivopuuskista jopa fyysiseen vahingoittamiseen. Tämä kuvastaa pelon olevan niin suuri, ettei sitä uskalla lainkaan lähestyä. Aggressio antaa myös minälle vallan ja hallinnan harhaisen vaikutelman, eli saa minän luulemaan pelon heikkoutta rohkeuden osoitukseksi. Aggressio on vahingollisin pelon muoto.
Ei kärsimys, pahoinvointi, tuska, suru ja matalat tunteet ole negatiivisuutta. Se on sellaisten tunteiden kohtaamista, joita kukaan ei haluaisi tuntea.
Kun pelko ottaa muodokseen vihan ja aggression, mikä kohdistuu vahingoittavasti muihin, voidaan puhua jo negatiivisuudesta. On jo korkea aika oikaista nämä lajittelukäsitykset.
Kun tätä kaikkea tarkastelee ja ymmärtää, että vahvimmat ja rohkeimmat ihmiset ovat heitä, jotka uskaltavat kohdata pahimmatkin pelkonsa sellaisenaan ja läpäisemään ne tunteesta huolimatta.
He eivät hyökkää muiden kimppuun tai tuomitse muita juostakseen omia tunteitaan karkuun.
Tämä vaatii suurempaa rohkeutta, kuin osaamme edes kuvitella. Vain pelon kautta voi kokea todellisen helvetin, jonka läpäistyään voi tuntea niitä aitoja versioita ilosta, rakkaudesta ja rauhasta.
Vihaa ja aggressiota on paljon helpompi tuntea niiden tuoman harhaisen voimantunteen vuoksi, joten pelokkaimmat ihmiset turvautuvat niihin. Rohkeutta on kohdata ja tutkia tunteensa ja pelkuruutta kaataa ne muiden vastuulle.
Pomottaminen, ylimielinen asenne ja itsensä paremmaksi tunteminen ovat myös arvottomuuden pelon suojamekanismeja. Voimme olla menestyneitä ilman tarvetta siihen. Voimme olla suosittuja ilman tarvetta siihen. Mutta jos vähänkään huomaa, ettei kykene kokemaan itseä riittäväksi ja onnelliseksi. Jos kokee riittämättömyyttä jos saa positiivista palautetta faneilta, työyhteistöltä tai muilta ihmisiltä, eikä saavutuksia huomioida riittävästi, voi olla varma, että minä-arvo pelkoineen on vahvasti ohjaksissa.
Pelko pukeutuu myös iloon ja positiivisuuteen. Siitä on suorastaan tullut muoti-ilmiö. Arvostus on huipussaan iloisia ja vahvasti ulospäinsuuntautuvia positiivisen vaikutelman antavia ihmisiä kohtaan ja sitä ihannoidaan ylenpalttisesti. Sellaisissa jokainen näkee sen ideaalin, millainen haluaisi itsekin olla ja seuraamalla heitä, koittaa saavuttaa saman. Mutta ovatko he kaikki todella sellaisia vai onko sekin vain rooli, jonka avulla on huomannut löytävänsä ihannointia ja hyväksyntää? Tapa elää muiden vakuuttelujen varassa ja kokea itseään riittäväksi sitä kautta.
Aidosti vapaa ihminen saattaa olla suosittu, mutta hän ei korosta itseään esiintymisessään. Hänellä on rauha riippumatta lopputuloksesta. Hän ei ylikorosta tai hypetä mitään erityisesti, vaan jakaa itsestään sen, mikä on hyödyllistä. Eron tuntee sillä toiminnasta puuttuu energeettisesti välittyvä tarve saada voimaa muista tai edes hyväksyntää. Toiminta tapahtuu ilman, että siitä tehdään suurta numeroa.
Sellaista on miellyttävää kokea ja tunne välittyy. Se ei välttämättä nosta korkeisiin oivallus svääreihin, mutta jotain syvemmällä tasolla liikahtaa. Siinä saa enemmän, kuin mitä pystyy käsittämään. Se ei edes ole välttämättä sellaista, mitä etsii tai luulee tarvitsevansa, eikä se edes välttämättä miellytä, mutta jotain syvää tunnistettavaa siinä on. Aitous tuntuu jos on tunnistanut itseään riittävästi. Muuten kaikki jää vain pintatulkinnaksi eikä aitoa erota mahtavalta kuulostavasta.
Osa keräilee ja jopa vaatii arvoa ulkopuoleltaan ja toiset ovat oppineet riittämättömyyteen tyytymisen rooliin. Kumpikaan ei ole toistaan parempia, eikä kummallakaan ole mitään tekemistä sen kanssa mitä todella olemme. Kaikki on teatteria, jota pidämme totena ja jota esitämme tarkistamatta koskaan, miten käsikirjoitus roolihahmollemme on oikeastaan rakentunut. Opetamme mitä olemme, eikä mikään siitä ole sen parempaa kuin toinenkaan. Ne ovat kaikki pelkästään eri variaatioita mielikuvitustarinoistamme.
Sukella tunteeseen ja kysy mitä se kätkee alleen, mitä se suojelee ja yrittää estää meitä näkemästä.
Katso sen alle onko siellä mitään ja kun lopulta enää ei löydy mitään, huomaa, ettei sitä koskaan todellisuudessa ollutkaan missään muussa muodossa, kuin uskottuna ajatuksena kuvailemassa tuntemuksiamme.
Riisu minä ja ole vapaa <3
Tervetuloa rohkeiden ihmisten matkalle tunteisiin, syvälle olemassaolon ytimeen.
Linkit sivuille löytyy tästä:
MindMaster facebook sivu: https://www.facebook.com/MindMasterFin/
Uskalla tuntea ryhmä facebookissa: https://www.facebook.com/groups/1488612511397476/?fref=ts
~Mila Boström~
Jaa:
Seuraa:
