Reagointi ja tuomitseminen – tunnista ja vapaudu

Kaikki tietävät kuinka ikävää on jatkuva reagointi erilaisiin tilanteisiin ja asioihin. Syyllisiä ja omien tunnetilojen aiheuttajia jää aina ympäriinsä. Milloin se on joku toinen ihminen tekoineen ja sanoineen, milloin jokin tilanne, mikä ei mene kuten haluaisin ja toisinaan syytämme itseämme kaikesta.
Riippumatta miten tilanteet selitämme, ne tuntuvat aina ikäviltä.

Miksi sitten olemme jatkuvasti tällaisissa tilanteissa? Miksi siedämme ja koemme niitä yhä uudelleen ja uudelleen? Me emme ole niiden armoilla eikä tilanne ole niin, ettemme pystyisi elää siten, ettei näitä jatkuvasti ilmenisi. Syy miksi kohtaamme tätä jatkuvasti on siinä, ettemme tunne omaa käyttöjärjestelmäämme. Emme tiedä miten keho-ajattelu-tunne järjestelmämme todellisuudessa toimii.
Olemme oppineet käyttämään kokonaisuutta väärin. Ohjelmistossa on virus, jota emme tunnista.
Virus sijaitsee ajatusmallien tuomasta tulkinnasta tilannetta kohtaan. Tunteemme ja kehomme viestittävät jatkuvasti oikein, mutta ajattelumme tulkitsee viestejä virheellisesti.

Pääpainomme on ajattelulla. Luotamme ajatusten antamaan selitykseen siitä, mitä näyttää tapahtuvan tai tuntuvan. Luotamme oikopäätä mielen tuottamaan tilannearvioon kyseenalaistamatta tai tarkistamatta mihin se perustuu. Kaikesta jo opitusta on muodostunut ohjelma, joka pyörii automaatiolla alitajunnastamme. Tulkitsemme jokaista hetkeä ja tapahtumaa menneisyydestä käsin.
Ajattelu ja muisti pohjautuvat aina menneeseen. Johonkin, minkä olemme jo oppineet.
Tämän vuoksi elämme mennyttä uudelleen ja uudelleen sekä kohtaamme samankaltaisia tilanteita toistamiseen. Ihmettelemme kuinka ihmiset voivat käyttäytyä kuten käyttäytyvät ja päivittelemme tapahtumien haasteita, jotka näyttävät toistuvan. Huonoa tuuriako?

On ajan haaskausta jos koitamme saada muita muuttumaan. Sellaiseen meillä ei ole valtuuksia, mutta omaan käyttöjärjestelmäämme voimme vaikuttaa ja purkaa virheelliset uskomukset.
Se tapahtuu palaamalla yksinkertaisuuteen. On katsottava ja tarkkailtava huolellisesti mitä meissä tapahtuu. Tarkkailun kohteina ovat ajattelu ja tunnetilat. Tunteet saavat meidät reagoimaan, eivät ajatukset.
Tunne taas kytkeytyy päälle sen mukaisesti, millaisiin ajatuksiin uskomme.
Jos emme tarkista ajatusmallejamme ja mihin ne pohjautuvat, jäämme omien ajatustemme ja tunteidemme uhriksi. Uskomme kyseenalaistamatta niitä mielemme selityksiä, jotka tarjoillaan silmänräpäyksessä yhdistettyinä tunnetiloihimme. Lähes kaikki, mitä sisäinen selostajamme uskottelee, on kuvittelua.

Jos haluamme muuttaa jotain, on meidän ensin opittava tuntemaan kaikki mikä meissä vaikuttaa. On keskityttävä vain niihin tunteisiin, joita meissä herää eri tilanteissa. Riippumatta siitä, mikä vaikutti saavan reaktion aikaan. Tietoisuuteen palaamiseksi, meidän on unohdettava varsinaiset tapahtumat ja millaiset seikat näyttivät saavan selostuksemme tilannetta kohtaan aikaiseksi. Se kaikki pitää ensin irrottaa tilanteesta. On siirryttävä tarkkailemaan vain itseämme. Millaiselta minusta tuntuu ja millaista selitystä ajattelu selostaa aiheuttajaksi. Päällinen tunne saattaa olla ärtymys tai suuttumus. Syytämme jotain itsemme ulkopuolella sen aiheuttajaksi ja jätämme syyllisen ulkopuolellemme.

Näin emme vapaudu mistään. Toistamme samaa käsittelykaavaa koko elämämme, jos emme lähde tutkimaan syvemmin. Mistä reaktio todella syntyi? Millainen tunne tuon reaktiotunteen alle kätkeytyy.
Sieltä löytyy aina jokin pelkopohjainen tunne, jota emme haluaisi kohdata.
Yleensä uhattuna vaikuttaisi olevan oma arvomme. Jokin asia ei sujunut odotustemme mukaisesti tai olemme oppineet määrittämään kyseisen tilanteen arvoltaan tuomittavaksi.
Meidän opittu uskomusjärjestelmämme siitä, mikä on hyvän ihmisen kriteeri ja mikä huonon, aktivoituu automaatiolla arvioimaan tilannetta. Ratkaisevassa asemassa on kuitenkin tunne, joka herää.
Kun käännymme omaa tunnettamme kohden ja menemme syvemmälle sen alle, kysymällä millaiseksi se saa meidät tuntemaan itsemme, paljastaa mitkä tunteet kiellämme arvoamme vähentävinä.
Sen jälkeen tuon tunteen tulee antaa ilmetä sellaisena kuin se nousee koettavaksi. Jos koitamme tukahduttaa sitä pyrkimällä muuhun tai keksimällä tekemistä, jonka kautta se häviää, emme tule koskaan tietoiseksi, miksi se meissä ilmenee ja millainen uskottu ajatusmalli arvoineen sen saa aikaan.
Tällöin olemme aina tunteidemme ja tulkintojemme armoilla ja ydin pääsee vaikuttamaan meihin yhä uudelleen ja uudelleen.

Kaikki sellaiset tunteet, jotka saavat meidät tuntemaan olomme huonoksi kertoo siitä, että uskomme ajatteluamme havaittua kohtaan. Minuuden arvo on kiinnittynyt ajatus-tunne yhtälöön johon samaistumme. Itsetarkkailun todellinen hyöty on siinä, että sen kautta voimme vähitellen tulla tietoiseksi koko siitä mekanismista, mikä kaiken epätyydyttävän saa aikaiseksi. Minuuskäsite on vain ajatuskimppu, josta olemme uskomalla ja samaistumalla uskomuksiimme, luoneet erillisen persoonan ominaisuuksineen ja kaikki kohdattu, mikä asettuu sitä käsitettä vastaan, saa meidät puolustamaan ideaamme itsestämme.

Emme kuitenkaan ole siitä mitään. Todellinen osamme jossa onnellisuus, ilo, vapaus, rakkaus ja paljon enemmän mitä saatamme edes kuvitella, on jo sisällämme odottamassa, että luovumme omasta versiostamme todellisuuden suhteen. Sitä mukaan, kun oivallamme ja tunnistamme pala palalta seikkoja, jotka huomaamme vain mielemme kuvitelluiksi arvoiksi, tulemme vapaammiksi.
Se vaatii kaikkien mielipiteiden ja uskomusten tunnistamista ja kyseenalaistamista.
Kaikki aisteillamme havaittu on, mutta kaikki ajatukset, joilla havaittua kuvaillaan, on vain kuviteltuja merkityksiä sille, mitä näyttäisi ilmenevän tai tapahtuneen.

Tämä vaatii ääretöntä rehellisyyttä itselle ja halukkuutta jatkaa, vaikka ego ryhtyisi vastustamaan.
Jos vastustusta ilmenee, voit jo olla varma, että olet jonkun tärkeän äärellä. Uni ei vaivaudu puolustamaan itseään, jollei se koe valtaansa uhatuksi. Sen tavoitteena on säilyttää ihmisen unitila ja pitää huolta, ettei moniin kerroksiin peitetty tulkintojen ja arvioiden harhautuskeinot paljastuisi. Siten minä pysyy unen määräysvallan alla eikä sen todellinen olemattomuus paljastuisi.

Anthony De Mellon kirjassa Havahtuminen on oivallinen neljän vaiheen opastus siitä, mitä herääminen ihmisyyden unitilasta tietoisuuteen onnistuu. Siihen tulee kuitenkin paneutua huolella. Ottaa aikaa todella tutkiakseen ja kokeakseen kaiken sen, mihin kehoitetaan.

1.       Tunnistakaa itsessänne olevat kielteiset tunteet.

2.       Ymmärtäkää, että ne ovat teissä, eivät maailmassa tai ulkoisessa todellisuudessa.

3.       Älkää pitäkö niitä ”minän” oleellisena osana, vaan nähkää, että ne tulevat ja menevät.

4.       Ymmärtäkää, että kun te itse muututte, kaikki muuttuu.

Jos samaistamme identiteettimme arvoineen mihinkään missään tilanteessa havaittuun, ilmeneviin tunteisiin, mielessä pyöriviin ajatuksiin ja määrityksiin tai minkäänlaisiin uskomuspohjaisiin arvokäsitteisiin, elämme unitilassa ja väistämättä kärsimme. Asiat joita arvostamme eniten ovat meille kaikkein merkityksellisimpiä ja se saa aikaan sen, että koemme itsemme uhatuksi aina, kun mihinkään niistä kohdistuu käsityksistämme poikkeavaa kommentointia. Vasta, kun puramme koko uskomusmaailmamme ja näemme kaiken sen pelkästään opittuina uskomuksina, voimme palata kosketukseen todellisemme itsemme kanssa, jolla ei ole mitään tekemistä kaiken pinnalla ilmenevän kanssa.
Sieltä käsin olemme täysin haavoittumattomia kenenkään ulkopuolisen sanoille tai teoille. Olivatpa ne kohdennettuja hahmoomme tai mihinkään muuhun. Reagoimattomuus tulee samaistumattomuudesta.
Muutumme taivaaksi, joka tyynenä ja ikuisena tarkkailee kuinka erilaiset pilvet vaeltavat sen läpi, pyrkimättä pysäyttämään yhtäkään tai valikoimatta tai määrittelemättä mitään ilmenevää eriarvoiseksi.

Todellisessa itsessämme olemme aina tyyni. Pinnalla myrskyää, mutta tarkkailemme kaikkea tyyneydestä käsin. Mikään ei ole enää henkilökohtaista. Mikään ei vaadi puolustautumista tai vakuuttelua.
Mikään ei odota kiitoksia tai koe tarvetta kiitellä. Mikään ei koe syyllisyyttä tai pidä mitään syyllisenä.
Hereillä olosta käsin näkee sen mitä on, ei kuvittele olevan päälle omaa versiotaan siitä mitä ei ole.

Ihminen kulkee tähän myrskyjen ja pelkojen läpi, mutta kaiken sen alla odottaa jotain sellaista, mitä ei unesta käsin voi kuvitella. Todellinen elämä alkaa vasta, kun kuviteltu mieli väärin ymmärretyn minä käsitteen kanssa on paljastettu pelkiksi ajatuksiksi. Kärsimys johtuu ihmisen unitilasta, jossa elämme ajattelun varassa, mutta olemme unohtaneet tarkistaa, onko mikään niistä totta.

Aika on valmis heräämiselle, oletko sinä?

~Mila Boström~

 

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Bookmark the permalink.

Comments are closed.