Mukavuusalue

Meillä kaikilla on omat mukavuusalueemme elämän jokaisella osa-alueella. Mukavuusalueella on helppo olla ja elää. Siihen liittyy harvemmin mitään kielteisiä tuntemuksia. Uskallatko ylittää oman mukavuusalueesi? Ehkä jo ajatus sen ylittämisestä millään osa-alueella tuo jonkin asteista ahdistusta ja muistoja. Se on alue missä egolla on täysi kontrolli. Ego pelkää kontrollin menettämistä. Jokainen varmaan muistaa tilanteita, joissa on pitänyt mennä pois tuolta alueelta ja miten kädet alkavat hikoilla, sydän sykkii enemmän, huimaa, pyörryttää, tulee tunne että kun voisi olla ihan missä muualla tahansa, kuin siinä tilanteessa missä on. Meillä kaikilla on menneisyydessä uskomuksia, joissa meille on saatettu nauraa ihan muusta syystä kuin siitä, että olisimme epäonnistuneet. Yleensä se tilanteen koomisuus saattaa naurattaa eikä se, että ihmiselle itselle naurettaisiin. Varsinkin lapsuudesta näitä käsityksiä iskostuu meihin, että meille on naurettu ja niiden tilanteiden aikaansaama tunteeseen liittyvä merkitys, tuo ahdistusta mukavuusalueen ylittämisestä.

Kun katselee maailmaa vaikka pienemmästäkin näkökulmasta, niin tuntuu, että kaikkeen ja kaikille on olemassa raamit joiden sisään meidän pitäisi kuulua. Ja sen mukaan pitäisi elää, että olisimme jotain muiden silmissä. Eikä vähiten omissa silmissämme. Luodaan muka turvalliset ulkoiset puitteet, parisuhteet, työt, jne. Ja näiden tuottamien mukavuusalueiden sisällä elämme kuin kuplassa. Ja mitä enemmän joku rohkenee astua ulos kuplasta, niin sen enemmän hän saa aikaan reaktioita myös muissa. Ulospäin saatamme näyttää ja esittää jotain muuta, kuin mitä todellisuudessa tunnemme. Voi ilmetä kateutta kun joku on saavuttanut/saattaa saavuttaa jotain, mitä itse ei uskalla lähteä saavuttamaan. Pelkoja, koska pelkomme nousevat pintaan. Tunnemme ylemmyyttä, koska omissa silmissämme olemme onnistuneet paremmin kuin toinen, joka on uskaltanut lähteä kuplasta ja on uskaltanut myös mahdollisesti epäonnistua. Alemmuutta, koska joku toinen on saavuttanut enemmän kuin minä itse ja sehän tuntuu – niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin  –  siltä, että se on aina minulta pois, kun joku toinen menestyy paremmin.

Niin kauan kuin on olemassa erillinen ”minä” ajatustasolla, niin kauan tuo rakennelma tuntuu oikealta ja aidolta, eikä ole tietoakaan sen omituisuudesta. Ego pitää huolen siitä, että kontrolli säilyy ja elämä mukavuusalueen sisällä tuntuu oikealta ja juuri minunlaiselta elämältä. Jos me jossain vaiheessa hetkeksi huomaamme, että meissä itsessämme saattaisi olla kaikkein eniten ”parantamisen varaa”, niin se yleensä jää vain hetkelliseksi, ego pitää huolen siitä, että palaamme takaisin rajojen sisäpuolelle viettämään sitä minälle turvallista elämää. Rutiinia isolla R:llä. Miten rajoittava vankila ihmisen oma mieli ja mukavuusalueella pysyminen onkaan.

Minua on elämä heitellyt vaikka miten ja vaikka minne. Ja niin kauan kuin elämääni ja olemistani sääteli mieli ja uskoin täydellisesti minä-illuusioon, pidin itseäni jotenkin epäonnistuneena. En yhtään ihmettele, että aika moni saattaa edelleen niin ajatella, jos vaan yhtään kuuntelee omaa egoaan ja vertaa minun elämääni omaansa tai siihen kuplaan, mihin meidän kaikkien pitäisi ahtautua. Tänään tunnen, että olen elänyt elämäni juuri siten, kuin sen voi parhaimmalla mahdollisella tavalla elää. Muutoksia on tullut alusta alkaen lähestulkoon aina viimeistään kymmenen vuoden välein, mutta ilman noita muutoksia en olisi tämä joka nyt olen. On vedetty matto jalkojen, on hypätty tyhjän päälle tietämättä mitä huominen tuo tullessaan, on ollut rohkeutta tehdä vääriä ratkaisuja ja on ollut rohkeutta tehdä oikeita päätöksiä. Kaikki kuitenkin lopulta on ollut minulle hyväksi ja vaatinut koko ajan muutosta minussa itsessäni parempaan päin. Ei ne hyvät hetket opeta mitään ja ei siinä turvallisuuden illuusiokuplassa eläminen muuta mitään, vaan ne kerrat, kun on pitänyt taas uudestaan alkaa kasaamaan ihmistä nimeltä Jaana, ovat opettaneet enemmän. Kun on ollut niin pohjalla, että alemmas ei enää pääse, on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Kaikessa tässä olemisessa omien mukavuusalueen rajojen ulkopuolella, oma ego on saanut huutia yhden jos toisenkin kerran. Lopullinen egon mureneminen ja minän katoaminen tapahtui sitten, kun otin ensimmäisen askeleen ulos oman mieleni vankilasta ja näin todellisuuden ensimmäisen kerran sellaisena kuin se on. Haluaisinko palata takaisin sinne jonnekin omaan menneisyyteeni missä elin turvallisella mukavuusalueella saavuttaen jotain egoa hivelevää ulkoista menestystä? En todellakaan haluaisi. Se mitä olen sisäisesti saavuttanut, sitä ei voi mikään ulkoinen korvata.

Entäpä jos seuraavan kerran, kun sinulle tulee mahdollisuus astua ulos omalta mukavuusalueeltasi, niin teet sen? Siitäkin huolimatta, että se tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan. Se ei kaadu, se on sinun egosi joka laittaa sinut uskomaan niin, jottet hylkäisi sitä.

Jaana Nuutinen

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Bookmark the permalink.

Comments are closed.