Mielen voimalla – anoreksia

Katriina (fiktiivinen henkilö) päätti eräs aamu lopettaa syömisen. Tai oliko se edes Katriinan oma päätös vai hänen oman mielensä käsky jota Katriina itse ei edes kyseenalaistanut. Hänen ”minänsä” oli yrittänyt tehdä kaikkensa, ettei naisen tietoisuuteen tulisi kaikki ne tukahdutetut tunteet joita lymyili hänen omassa pimeydessä. Jossain niin syvällä, ettei Katriina ollut edes tietoinen oman pimeytensä syvyydestä. Jotenkin hänellä oli vaan ollut paha olla oikeastaan koko elämän ajan.

Ajatus syömättömyydestä oli kiehtova ja sen mielettömyyttä hän ei tajunnut. Hän uskoi täysin omia ajatuksia, samaistui täysin tuohon ”minän” käskyyn.

Kuullostaa ehkä oudolle, mutta niin totta monen nuoren kohdalla nykyaikana. Ihmisen oma mieli ja sen ajatukset kääntyy ihmistä itseään kohti ja mahtavuudellaan kieltää niinkin elintärkeän toiminnon kuin syömisen. Kuinka moni anoreksiaan sairastunut on kyseenalaistanut omat ajatuksensa ja ymmärtänyt ettei niihin kannata mitenkään samaistua?

Katriina lopetti syömisen. Vaikka hän tunsi nälkää, hän ei kyennyt syömään koska ”minä” kielsi sen. Hän ei mitenkään pystynyt ohittamaan tuota käskyä. Vaikka hän yritti kuinka. Hän tunsi miten hänen oma mielensä otti hänet vangikseen ja piti rautaisessa otteessa. Näki hän tässä kaikessa jotain hyvääkin: menneisyyden haamut katosivat olemattomiin vieden mukanaan kaikki käsittelemättömät tunteet ja traumat, koska hänen ajatuksensa pyörivät ainoastaan ruuan ja syömisen ympärillä. Oma ristiriitaisuus ajatusmaailmassa; vaikkei pysty syömään, niin siitä huolimatta ruoka on ainoa asia joka pyörii mielessä. Niin vääristynyt ja sairas ajatuksien oravanpyörä joka pyörii ja pyörii vaan. Sen lisäksi hän tunsi, että kun hän ei pysty hallitsemaan oman päänsä kaaosta mitenkään, niin ainakin syömisen hän saa hallittua.

Voiko kaiken taustalla olla viha? Niissä käsittelemättömissä tunteissa, tapahtumissa, traumoissa. Vihan tunne joka on tukahdutettu syvyyksiin ja kun paine käy liian isoksi eikä ihminen ymmärrä, että kaikki tunteet täytyy hyväksyä oli ne mitä vain, niin lopulta viha kääntyy ihmistä itseä kohtaan.

Miten voi olla mahdollista, että ihmisen oma mieli ajatuksineen on valmis jopa ottamaan ihmisen hengiltä? Kuihduttaa ihmisen nälkään?

Katriina alkoi laihtua. Ja mitä enemmän hän laihtui, sen lihavammaksi hän tunsi itsensä. Sen lisäksi, että oli samaistunut ajatuksiinsa, hänen kehonkuvansa oli vääristynyt. Ei se, että peili olisi näyttänyt väärin vaan se, että hän uskoi ajatuksiaan, ”minää” yhtään epäröimättä. Vaa´asta oli tullut hänen paras kaverinsa, siinä missä muut olivat vähän väliä somessa, hän kävi vaa´alla, peläten painonsa nousua. Ja mitä enemmän ”minä” kiristi häntä, sen useammin hän kävi vaa´alla. Sen lukema toi turvaa aina, kun se näytti vaikka grammankin vähemmän kuin viimeksi.

On uskomatonta, että anorektikko ei osaa katsoa totuutta peilistä. Oli hän sitten kuinka laiha tahansa, hän näkee itsensä lihavana. Vaikka kuinka ystävät ja läheiset huomauttavat hänelle hänen alipainostaan, niin hän ei usko heitä. Koska hänen ”minänsä” sanoo hänen olevan lihava ja sellaisena hän näkee itsensä. Uskomatonta, että ihmisen mieli saa vääristämään senkin minkä näkee itse peilistä. Sitä on jotenkin niin vaikea käsittää. Se on jopa pelottavaa ja herättää oikeasti ajattelemaan, että kannattaako kenenkään uskoa ja samaistua omiin ajatuksiin. Tai ainakin, että kyseenalaistaisi ne kysyen itseltään, että onko tämä oikeasti totta? Kysyen joka kantilta kunnes lopulta jää vastaus oli se sitten joko totta tai ei.

Katriina joutui terapiaan. Oikeastaan hän hämmästyi mistä syystä. Hänhän harrasti liikuntaa, söi terveellisesti..itse asiassa kaikki muut alkoivat näyttää liikalihavilta mikä joskus kummastutti häntä. Eikö heidän olisi pitänyt hakea apua syömisongelmiinsa? Terapeutti halusi kysellä kaikkea mihin Katriina ei ollut valmis. Miten hänen syömisestään oli tullut muille tällainen ongelma? Hänen elämänsä, hänen syömisensä. Hän koki ahdistusta siitä, että muut alkoivat puuttua hänen elämäänsä.

Onkohan kukaan selvinnyt anoreksiasta ilman ulkopuolisen apua? Jos terapiassa käsiteltäisiin sitäkin, ettei ajatuksiin pidä samaistua, niin auttaisiko se erilailla ihmisiä huomaamaan ongelman. Että ihmisen ”minä” on se joka on ottanut hallinnan? Käsiteltäisiin enemmänkin ”minän” ja ”egon” rakennetta kuin sitä mitä menneisyydessä on tapahtunut joka on laukaissut syömisongelman. Koska kun minä-ego poistuu, alkaa automaattisesti purkautumaan myös ihmisen oma pimeys, pintaan tulevat tukahdutetut tunteet, uskomukset, kaikki tunnemoska jota terapiassa yritetään eritavalla nostaa pintaan. Mutta kun se tulee itsestään/luonnostaan ulos, niin sen käsittely on oikeasti poisoppimista. Ehkä terapiassa syömisestä puhuminen vie juurikin ihmistä enemmän lukkoon – koska se on ainoa asia jonka hän hallitsee ja nyt sekin yritetään häneltä saada pois.

Katriina kävi terapiassa vuosia. Väliin ”minä” ajatuksineen kiristi ruuvia entisestään ja hän tunsi, ettei hän edes jaksa taistella tuota mahtia vastaan. Hän tiesi että se, että hän pakottaisi itsensä syömään ei muuttaisi mitään vaan se, että hän ei tiennyt, että oli täydellisesti samaistunut ajatuksiinsa ja ei osannut ymmärtää, ettei ”minää” ole missään havaittavissa. Jos hän olisi osannut katsoa, ettei ”minää” ole, niin kuka häntä käskee olla syömättä? Omat ajatukset. Ehkäpä sitä kautta hänen paraneminen olisi hieman nopeutunut, kuka tietää.

Eräs pakkaspäivä hänen lähtiessään terapiasta, niin hän jossain syvällä sisällään tunsi, että hän paranee tästä. Mistä tuo ajatus tuli, Katriina ei tiennyt, mutta taas se, että hän vuorostaan samaistui tuohon ajatukseen, käynnisti paranemis- ja toipumisprosessin joka vie kaiken kaikkiaan viisi vuotta.

Vaikka Katriina parani anoreksiasta, niin hänen kehonkuvansa oli edelleen vääristynyt mitä hän näki peilistä sekä myös ruokailutottumukset vääristyivät vinksalleen. Olisiko nämäkin muuttuneet oikeiksi ja aidoiksi jos hän olisi ymmärtänyt ettei ”minää” edelleenkään voida havaita missään?

Olisi mielenkiintoista tietää miten tämä ymmärrys minättömyydestä ja sen kautta käynnistyvästä omien uskomusten ja  omista vääristyneistä tunteiden poisoppimisista tukisi mahdollista terapiaa ja lääkehoitoa. Se ei vaikuttaisi vain siihen hetkeen vaan mullistaisi samalla koko ihmisen minäkuvan myös tulevaisuutta ajatellen.

 

Jaana Nuutinen 27.01.2018

 

 

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Tagged , . Bookmark the permalink.

Comments are closed.