Kuka toimii ohjaajana?

Jos elämämme olisi elokuva, niin millainen se olisi?

Elokuvan ohjaajana olisi tietysti egomme, kaikkien tuntema joka herättää eriäviä mielipiteitä, kuten tunnettujen ohjaajien kuuluukin herättää. Ohjaajasta keskustellaan, sen hyvistä ja huonoista puolista, vertaillaan ja tietysti vaihdetaan ohjeita ja neuvoja miten minä itse ohjaisin, en tietenkään omaa elokuvaani vaan toisten. Ohjaajan on hieman vaikea katsella kriittisesti omaa elokuvaansa, koska sehän on mennyt juuri hänen kirjoittamansa juonen mukaan. Egon elokuvassa olisivat ihmiset näyttelijöitä joilla kaikilla olisi omanlaisensa rooli.

Elokuva alkaa jo meidän syntymässämme. Uusi näyttelijä ei vielä tiedä rooliaan ja katselee maailmaa aistien kautta, ilman ohjaajaa. Muut näyttelijät kyllä alkavat opastaa lasta hänen rooliaan varten – ja toki he opastavat niin kuin heitä on opastettu. He eivät oikeastaan edes tiedä, että roolin voisi hyvinkin muuttaa erilaiseksi. Aika usein, ellei suorastaan aina, ohjaaja haluaa että elokuvassa sujuvasti toimii jatkuvuus sukupolvesta toiseen. Juoni pysyy suurin piirtein samanlaisena; samat kuviot toistetaan mitä on toistettu iät ja ajat. Egosta se on aika herkullinen asetelma, huomata miten näyttelijät jaksavat vaan jatkaa samaa oravanpyörää vuosikymmenistä toiseen, ellei vuosisadoista toiseen. Näyttelijät vaan vaihtuu, mutta juoni pysyy samana.

Jossain vaiheessa lapsuudessa me huomaamme, että hei, minullakin on oma ego-ohjaaja. Toki vielä tietämättömänä sanasta ”ego” mutta se taas helpottaa itse ohjaustyötä, lapsi imee kuin taulusieni vettä, uskomuksia vanhemmiltaan joita pitää totenaan, nuhteen ja palkitsemisen kautta opimme miten kuuluu tietyissä tilanteissa toimia. Usein lapsi on sivuosassa omien vanhempiensa elokuvassa jossa riidellään, käytetään henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, käytetään alkoholia ja miten paljon ohjaajalla onkaan varastossa erilaisia koukkuja juonen eteenpäin viemiseen. Näistä käänteistä meihin lapsuudessa tarttuu erilaisia malleja jotka varastoituvat syvälle sisimpään ja sieltä ego tulee ottamaan aina tarvittaessa valttikortit joita tarvitaan kunkin elokuvan juoneen. Valttikortit pysyvät yleensä aina ihmiseltä itseltään pimennossa, ne ovat vähän kuin tahroja paidassa joita ei huomaa pimeässä.

Jos hyvin käy, joku meistä saakin jo lapsuudesta lähtien hieman paremmista lähtökohdista olevan roolin. Ohjaaja tietysti haluaa, että elokuvaan tulee jossain vaiheessa hieman särmää, kun erilaisista lähtökohdista olevat ihmiset kohtaavat toisiaan. Mikään ei ole egolle tympeämpää kuin että mitään ei tapahdu elokuvassa. Juonen kulkuun olennaisena osana kuuluu kaikilla, että aina pitää olla haluamassa jotain, jotain enemmän, jotain vähemmän, jotain mitä toisilla on, jotain mitä toisilla ei ole…loputon lista.

Sitten kun alkaa olla valmista, niin alamme esittää omaa elokuvaamme lapsuudesta alkaen. Juoneen kuuluu aina vertailu toisiin. Ohjaaja ohjailee itse kutakin näyttelijää, miten toimia noissa tilanteissa. Se miten vertailu toimii käytännössä, riippuu ihan siitä miten siellä on suvun juonenkulkua opittu. Ohjaajasta lienee hauskaa seurata miten huonommista lähtökohdista olevat tuntevat kateutta ja paremmista lähtökohdista olevat ylemmyyttä – ihan vaan varmistaakseen, että erilaiset kuilut säilyvät yhteiskunnassa, erillisyys tulee pysymään. Ego tuntee joskus hieman tukaluutta jos näyttelijä lipsuu roolistaan ja julistaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Noissa tilanteissa ego saattaa hyvinkin nostaa yhden valttikortin menneisyydestä ja aiheuttaa niin sanovalle jotain vastoinkäymistä elokuvaansa, jotta saadaan hänetkin takaisin ruotuun. Noissa valttikorteissa on ohjaajan leima kaikkein vahvin: siellä menneisyyden traumoissa ja uskomuksissa vellotaan syvällä ja ihmetellään, että miksi minulle käy näin. Positiivisuus ja siihen liitettävät tunteet ovat hieman hankalia käsiteltäviä ohjaajan mielestä. Ote lipsuu näyttelijöistä. Mutta yleensä tuohonkin on keinot: jos positiivisuus saadaan tulemaan ulkoisista seikoista sekä rakkaus riippuu toisesta ihmisestä, niin voi sentään. Ohjaaja kun vetäisee maton jalkojen alta, niin ollaan tässäkin kohtaa oikeassa juonessa elokuvan suhteen. Rakkaus jättää, talo palaa tai mitä vaan että positiivisuus katoaa.

Väistämättä tulee myös tylsiä kohtia elokuviimme ja ego-ohjaaja ei ehkä keksi miten edetä juonen kanssa. Silloin hän laittaa näyttelijät näyttelemään oman roolinsa lisäksi muuta roolia. Jokainen tuntee varmaan jonkun josta huomaa, että hän esittää jotain muuta kuin on todellisuudessa. Roolia roolin päälle. Tämä juoni etenee egon mielestä todella maukkaista asetelmista: miten esittämällä jotain muuta kuin on, niin ihminen näin etsii ja hakee hyväksyntää omalle roolilleen. Ohjaaja on tarkkana tuntosarvet ylhäällä ja liikuttaa ihmistä kuin marionettinukkea koko ajan tilanteen mukaan, niin että tuplaroolia tekevä muuttuu ja muuttaa asennettaan sen mukaan, miten vastakkainen näyttelijät/näyttelijät häneen suhtautuvat, pääasia on hyväksyntä. Saatetaan jopa tuplaroolissa hieman mennä liiallisuuksiin ja näyttellä sujuvasti vastoin omaa varsinaista roolia, valehtelee ummet ja lammet hyväksyntää saadakseen.

Elokuvassa kahden ihmisen parisuhde on ohjaajasta mielenkiintoinen. Ohjaaja laittaa näyttelijöille vaaleanpunaiset silmälasit joista ihminen ei ole tietoinen ja silloin he näkevät toisen suhteen alussa sellaisena kuin hän on ihannekumppanina. Huonot puolet katoavat tai niihin ei kiinnitetä huomiota ja hyvät puolet korostuvat ja näitä puolia kumppanit myös tuovat itsessään esiin. Egon riemukohdat elokuvissaan! Mutta ei hätää, tylsää ei tule olemaan tässäkään kohtaa, kun aikaa kuluu reilusti, lasit katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin ja voisi sanoa, että näyttelijöille jää lopulta luu käteen, kun toinen paljastuu sellaiseksi kuin hän elokuvan todellisuudessa olikin. Ja jos kumppanit jatkavat kaikesta huolimatta – kyllä, ohjaaja antaa aika usein köyttä niin, että opitaan ”tulemaan puolitiehen vastaan”, ”hyväksytään toisen huonot puolet”, keskustellaan, jutellaan, riidellään, jne. Eikä siinä mitään, näin kuuluu mennäkin osalla näyttelijöistä ja ollaan loppuelämä yhdessä.

Monella taas ajan saatossa vaihtuu kumppani ja ehkä elokuva jatkuu aina samalla tavalla uuden suhteen alussa.

Parisuhteessa ego osaa vetäistä juoneen mukaan näitä valttikortteja, joita sillä on varastossa näyttelijöilleen. Riidellään, koska vika on toisessa eikä näyttelijä huomaa, että se vika on yleensä itsessä. Näistä kohtauksista ohjaaja pitääkin eniten – tapahtui ne sitten parisuhteessa tai missä tahansa missä ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään – näyttelijät alkavat pitämään puoliaan omia periaatteita kohtaan. Ei anneta periksi toisille, ei aina edes suostuta miettimään toisen osapuolen kantaa, suututaan, juorutaan, erotaan, annetaan potkut töistä, jne. Ohjaajaa suorastaan naurattaa, kun tilanne äityy pahaksi, niin otetaan itse ohjaaja esiin ja syytetään toisen egokeskeisyyttä. Wau, voiko paremmin elokuva edetäkään ohjaajan mielestä. Ei voi.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sen enemmän näyttelijöillä on ollut yleensä vastoinkäymisiä, surua, murhetta. On ollut kaikkea kielteistä ja negatiivista. Ego-ohjaajasta on perin hauskaa saada ihmiset vetämään kivirekeä perässään, jossa ovat painona kaikki nämä mitä ihmisen elämässä on ollut ikävää, lapsuudesta tähän hetkeen. Osaa lastista on yritetty pudottaa eri keinoin, anteeksiannolla, hyväksymisellä, ymmärtämisellä. Jotain on saattanutkin pudota lopullisesti, mutta aika usein paino palaa kuitenkin takaisin siinä tilanteessa, kun elokuvassa tulee kohtia joissa näyttelijä kohtaa kriisejä, silloin aktivoituu myös kivireen taakka egon haluamalla tavalla.

Pahinta mitä voi ohjaajalle tapahtua on se, että näyttelijä alkaa saada tarpeekseen omasta elokuvastaan ja sen juonesta. Ja alkaa kyseenalaistaa koko elokuvan ja varsinkin sen ohjaajan. Ohjaaja ei voi uskoa todeksi, että osa näyttelijöistä ihan oikeasti pystyy vastustamaan sen tahtoa. Onhan hän tuonut niin paljon näyttelijöiden elämään draamaa, tunteita laidasta laitaan, rakkautta, rikkautta, ihan kaikkea mitä elokuvan elämän huvipuistoon vaan saadaan mahtumaan.

Ego-ohjaajan viimeinen yritys on ehkä se, että se alkaa järkeistää sitä mitä sanotaan havahtumiseksi mielen harhasta, eli egon ja minän vallasta. Koska se ei tapahdu järkeilemällä koskaan, alkaa kaikenlainen herääminen unesta ja jos se tapahtuu ilman opasta, niin ohjaaja riemuitsee. Herääminen tai havahtuminen on tapahtunut, kuten ohjaaja on halunnut. Elokuva muuttaa hieman muotoaan, mutta ohjaaja pysyy samana. Juoni etenee ohjaajan mukaan mutta saa mukaansa hieman erilaisuutta. Näyttelijä ei huomaa itse ollenkaan, että periaatteessa ei tapahtunut mitään – ehkä genre muuttui, muttei mikään muu. Oppaan kanssa ohjaaja kokee olevansa aika kuumassa paikassa. Sitkeästi se yrittää edelleen ja jos näyttelijä on yhtään haluton asiaa kohtaan, niin ego-ohjaaja osaa kyllä laittaa näyttelijän lopulta vetäytymään asiasta. Jos hyvin käy ohjaaja saa näyttelijän palaamaan takaisin elokuvan rooliinsa. Mutta sille osalle porukkaa, sekään ei voi mitään, jotka saavat irroitettua ohjaajan kahleet irti ja lähtevät vapauteen. Egon on pakko irrottautua ohjaajan paikalta, mutta ei hätää, vielä se osaa lymytä siellä valttikorteissa, joita se istutti meihin lapsuudesta alkaen. Ohjaajaa hänestä ei tule enää koskaan olemaan näiden näyttelijöiden osalta, mutta sen verran sitkeä pirulainen se on, että siellä apuohjaajan paikalla se istuu tiukasti eikä hevillä luovu edes niin vähäisestä mahdollisuudesta päästä ohjaamaan vielä edes apuohjaajan ominaisuudessa.

Jaana Nuutinen 30.01.2018

 

 

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Bookmark the permalink.

Comments are closed.