Hyväksyminen ei ole sanan helinää

Juttelin parisen viikkoa sitten erään ihmisen kanssa ja monennenkohan kerran hän sanoi, että on tehtävä päätös lähtemisestä hyväksymisen tielle. Jostain syystä se meni aiemmin aina ohi korvien, mutta tällä kertaa se pysäytti. Aloin purkamaan omia ajatuksiani hyväksymisestä ja mitä se minulle oikeasti tarkoittaa. On niin helppo sanoa itselle (tai muille) että hyväksyn tämän ja tämän. Mutta usein se sitten kuitenkin jää pelkäksi sanan helinäksi. Mikään ei muutu mitenkään ja samaa tuodaan eteen uudelleen ja uudelleen ja kierre vaan mahdollisesti jatkuu.

 

Minulle hyväksymisen esteenä on ollut tunne hallinnan menettämisestä. Ihan kuin mikään olisi edes hallinnassani. Egoni osaa ovelasti tehdä asiat sellaisiksi, että minulla olisi tunne, että kaikki langat ovat käsissäni. Kun enhän oikeasti voi mitenkään tietää tai hallita mitään. Kaikki voi silmänräpäyksessä muuttua täysin vaikka kuinka suunnittelisi asiat etukäteen. Hallinnan menettämisen taustalla on taas pelko. Taas huomasin miten egoni peloillaan on tässäkin asiassa vienyt minua kuin pässiä narussa.

 

Hyväksymisen tielle lähtiessäni jouduin hieman prosessoimaan itseäni. Ymmärtämään missä kohtaa egoni nostaa tunnetta hallinnan menettämisestä ja mahdollisista sen seurauksista (siis mistä seurauksista?). Tässä kohtaa tein itselleni toimivan oivalluksen. Hyväksyin sen, että egoni tuo pintaan tätä näkemystä missä hallinnan menettämisen tunne tuo tukalan olon. Aiemmin yritin vastustaa egoani. Toinen oivallukseni oli vastuu. On olemassa vastuu joka menee egon mukaan ja on olemassa vastuu joka on egon ulottumattomissa. Egon vastuu on aina muiden syyttely: olosuhteet, ihmisuhteet, ihan mikä vaan ulkopuolinen jonka niskoille vastuu voidaan sälyttää. Puhdas vastuu taas on enemmänkin hyväksyminen ja ymmärrys ettei asiat mene aina kuten olettaa ja toivoo, on vastoinkäymisiä, olosuhteet ja ihmissuhteet haastavia.  Vastuu hyväksynnästä, siitä aidosta hyväksynnästä, ei sanan helinästä, että kaikki menee kuitenkin lopulta niinkuin on tarkoitettu. Ja hyväksyn sen. Kun oikeasti voiko tosiaan mikään mennä muutoin kuin kaikki tulee lopulta kuitenkin menemään? Minusta egoni osaa tässäkin tehdä omat lonkeronsa jotta se hallinnan tunteen harha pysyi tiukasti minulla.

 

Annan hyväksymisen mennä syvemmälle itseeni. Tunnen sen lämpönä rinnassani. Lämpönä energiapisteissäni. Hyväksyminen tuo tullessaan myötätunnon asiaa, tilannetta, tms. kohtaan. Myötätunnon myös itseäni kohtaan. Tämäkin myötätunto on egoni ulottumattomissa, koska se ei siitä mitenkään hyödy vaan päinvastoin, menettää otettaan. Ei ole pitkäkään aika, kun hyväksymisen tilalla oli täydellinen vastustus kaikkea kohtaan. Tunteita kohtaan joita tulee, kehon kipuja kohtaan (joo, myönnän surkutelleeni kipujani), vastustus pelkojani kohtaan – ihan mihin tahansa mikä ilmeni ja tuli näkyväksi. Ja vastustus lisäsi vastustusta ja sitä kautta tukalaa oloani joka elämän osa-alueella.

 

Voin sanoa, että tämä vaatii vielä suurta prosessia itsessäni. Aivan kuin uuden ohjelmoinnin asentamista itseeni. Vaatii vielä tarkkailua, etten lähde sille vastustamisen tielle takaisin vaan annan aidon hyväksymisen tulla esiin, tapahtui mitä tahansa. Tämä hyväksyminen lisättynä siihen, miten ihmisten välinen vuorovaikutus vie kaikkea elämässäni eteenpäin, niin saas nähdä miten ja mihin suuntaan lähtevät ovet aukenemaan elämäni vuoristoradalla. Tähänkin sopii niin hyvin useaan kertaan sanottu lause: vaikka mikään ei muutu, niin kaikki muuttuu.

 

Jaana Nuutinen

 

 

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Bookmark the permalink.

Comments are closed.