Ajatus nimeltä ”minä”

Välillä tuntuu, että menee aivot solmuun. Sellaiset hetket arkielämässä, että tulee touhuttua omia juttuja sen kummemmin mitään ajattelematta (näissä hetkissä tietoisuus ohjaa koska en tarvitse ajatustoimintaa itse tekemisen suhteen), niin tuntuu, että silloin ”näytetään” asioita joita ei pysty järjellä ymmärtämään – eikä pidäkään, koska silloin menee juurikin aivot solmuun kuten alussa mainitsin. Minulla meni kuukausia saada oma ajatustulva pysähtymään, että olen päässyt tähän tilaan, että tietoisuus pystyy ja ennen kaikkea mahtuu näyttämään asioita ymmärryksen tuolta puolen. Tätäkin on niin vaikea sanoin kuvailla, mutta noin sen koen.

 

Aamulla tuli ajatus, että miten meissä voi mitenkään olla ”minää” muuten kuin ajatuksena. Jos ensin hylkää kaikki minään liitettävät asiat ja ominaisuudet jotka ihminen on oppinut elämänsä aikana eikä lisäksi lähde mitenkään tätä asiaa järkeistämään, niin mistä sen oikeasti voi löytää?

 

Kirjoitan tästä yleisellä tasolla eli ”meistä”. Meillä on käsitys millainen meidän oma ihanneminä on. Voisin hyvinkin kuvitella, että edustamme tätä ihanneminää vieraiden ihmisten läsnäollessa. Sitten on todellinen minä eli millaisia me olemme todellisuudessa. Tässäkin on jo ristiriita; miten voi olla kaksi erilaista minää meissä. Sitten kun tähän lisätään muut ihmiset, niin alkaa syntyä lisää erilaisia variaatioita. Meidät nähdään iloisina, hiljaisina, puheliaina, arkoina…Miten ”minä” voi olla niin erilainen, riippuen keneltä sitä kysyy? Tästä tulee vääjäämättä mieleen, että minä on vain ajatustasolla ilmenevä heijaste minusta itsestäni. Toiset ihmiset tuovat sen vain näkyviin. Ja minä vuorostani heijastan toisille heidän ajatusta minästä. Eihän tätä voi mitenkään järjellä ymmärtää. Se on uskomatonta, miten meihin on iskostettu minä ja että se olisi jotain löydettävissä olevaa. Kun minä katoaa, kuitenkaan mikään ei katoa vaikka ensin tuntuukin, että koko identiteetti viedään samalla.

 

Meillä liittyy joka tunteeseen jokin tarina menneisyydestämme ja nämä tarinat aktivoituvat minässä (minä olen kokenut sitä tai tätä), kun/jos vastaavanlainen tilanne tulee kohdallemme. Eräs tilanne laukaisi minussa eilen tämän ja kyllä taas huomaa, miten minä tulee jollakin tavalla niin näkyväksi ja todelliseksi, kiinnittyneeksi kuin takiainen ajatuksiini. Salli, hyväksy ja vapaudu. Sen lisäksi vielä nähdä uskomus mikä asiaan liittyy, nähdä se harha minkä minä tuo siihen. Usein helpommin sanottu kuin tehty. Minulta se vaatii asian kokemista, sukeltamista siihen mustaan pimeyteen ja näkemällä syyllinen syyttömänä siitä voi vapautua. Egohan se on ensimmäisenä tuomassa sitä syyllistämistä kehiin.

Kun käsittelemme nämä tarinat sitä mukaa, kun ne meille aktivoituvat ja vapaudumme tunteisiin liittyvistä kahleista, tunteemme tulevat puhtaiksi ilman tarinaa ja kohdetta. Tunteet tulevat puhtaaksi kokemiseksi. Tämäkin perustuu ihan omaan kokemukseeni, että kun ensin löytää sen tyhjyyden missä ole mitään, niin sen takana ovat puhtaat tunteet. Miten tätäkään voi kuvailla olemassa olevilla sanoilla… Eräs päivä ajelin kauppareissulta kotiin ja koin hetken niin täydellistä sisäistä rauhaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla – on vain kokemus siitä. Sille rauhalle ei ollut tarinaa tai kohdetta. Mutta se oli niin kokonaisvaltainen kokemus, että kyyneleet nousivat silmiin. Tuli mieleen, että  tietoisuuden tasolla meillä kaikilla on kaikki ilman minää ja tarinaa, ja näin ollen olemme vain yksi ja erillisyyden harha putoaa pois.

 

Jaana Nuutinen

 

 

Jaa: Facebooktwitterlinkedinmail
Seuraa: Facebooktwitterlinkedinyoutubeinstagram
Bookmark the permalink.

Comments are closed.